En muista olisiko minua koskaan pelottanut mikään niin paljon kuin tämän neljännen lapsen synnytys. Tällä kertaa en kuitenkaan käsittääkseni saanut edes synnytyspelko-diagnoosia papereihini, vaikka aiemmassa raskaudessa (Edvinin) minulla sellainenkin maininta siellä oli. No, tästä asiasta voisin kertoa yhden romaanin verran, mutta siis..Joka tapauksessa; Tällä kertaa pelko oli jotain käsittämätöntä.
Minun elämäntilanteessani on ollut paljon hyvää, onnea, rakkautta, läheisyyttä. Mutta ajatuksissani on pyörinyt paljon kuolema. Läheisen ihmisen sairaus ja siitä johtuva, noh..miten sen sanoisi, siitä johtuva tietoisuus, että elämänlanka voi olla hyvinkin ohut ja herkkä, osittain aiheutti pelon tässä raskaudessani. Myös edellisten synnytysteni pieleen menemiset (Lähinnä Edvinin) tottakai vaikuttivat asiaan.
Jos voin kuvailla hetkiä ennen synnytystä, niin ensinäänkin muutama päivä, minulla meni jännittäessä, panikoidessa. Yöt nukuin äärimmäisen huonosti, joka taas ei ole minulle lainkaan tyypillistä. Kuten ei jännittäminenkään. Yleensä olen rohkea ja pelkäämätön. Mieheni tuen sain, tottakai. Ja puhuttiin asioista koko raskauden ajan, kuten meillä on tapana. <3 Suhteemme perustunee sille, että voi puhua, kaikesta. Koska synnytys oli käynnistetty, kävin sairaalassa jo maanantaina, kaksi päivää ennen H-hetkeä, tiistaina jouduin osastolle ja minulle asetettiin kohdunkaulaa pehmittämään cytotecia kaksi kertaa. Aiemmissa raskauksissa on tehty sama, jokaisella kolmella kerralla. Koskaan nämä tabletit eivät ole tehneet suuria ihmeitä, mutta jotain pehmittämistä kuitenkin. Tällä kertaa ei laitettu edes niin paljon, kuin aiemmissa synnytyksien käynnistyksissä, riitti että paikat olivat auki vajaalle 2 sormelle ja pehmenneet. Siinä osastolla ollessani sain tutustua huonekaveriini, joka saikin tiistaina sektiolla ison pojan. Mukava nainen ja perhe. Onneksi hän oli siinä, sain edes jotain muuta ajateltavaa kuin synnytyksen. Lisäksi minua viihdytti osastolla facebook, jota kännykällä selailin.
Keskiviikkoaamuna minulle tuli kiirelähtö heti aamupalan jälkeen synnytyssaliin. Salit olivat tyhjillään, ketään muita synnyttäjiä ei paikalla. Luojan kiitos; Minun suosikkikätilöni Tuula Lind oli paikalla! Sain hänet mukaan synnytykseeni ja se auttoi heti paljon, antoi minulle uskoa siitä, että asiat etenee. Tuulan rivakka tyyli ja suoruus puree minuun.
Istuin siellä synnytyssalin oven takana ja odotin kun kätilöt raportoivat tilannetta ja juttelivat omiaankin, satuin osan keskusteluista kuulemaankin. Olin hetkeä aiemmin vessassa istuessani laittanut kotiin viestiä, että Heikki voisi tulla jo sairaalalle. Kellon viisarit liikkuivat hitaasti, aloin vapisemaan. Pidättelin itkuani ja katselin lattioita, laskeskelin sekuntteja mielessäni.. Katsoin taas montako minuuttia on mennyt siitä kun soitin Heikille.. Kohta sain viestin kännykkääni, että Heikki on tulossa pian. Siinä vaiheessa padot aukesivat ja itkin. Itkin pelosta ja jännityksestä. Päätä meinasi alkaa koskemaan. Pyysin aiemmin jo buranaakin, mutten sitä saanut ennen synnytystä.
Heikin tultua paikalle helpottui oli, en tiennyt itkenkö vai nauranko. Paniikki pisti minut edelleen vapisemaan. Minulta puhkaistiin kalvot, ihan pieni määrä lapsivettä sieltä tuli ja sitten jäätiin odottelemaan, että tapahtuuko mitään. No, ei tietenkään tapahtunut.. Odoteltiin ja odoteltiin, laitettiin oksitosiinitippa ja tunnelma alkoi jo vähän rentoutua, juteltiin niitä näitä kätilön ja ihanan Elina-lääkärin kanssa siellä salissa. En kuitenkaan suostunut päästämään Heikkiä ruokalaan, koska pelkäsin jäädä yksin. Kun aikaa oli mennyt muutama tunti, ja oksitosiinitippaa lisätty asteittain alkoi minulla olla n. 15min välein supistuksia ja oksitosiinia lisäämällä ne lisääntyivät entisestään. Kivun ollessa vielä siedettävää, kävin useammankin kerran pissalla (koska pelkäsin joutuvani katetroitavaksi kuten edellisessä synnytyksessä, katetrointi silloin oli tuskaisin vaihe heti ponnistusvaiheen jälkeen, en tiedä miksi..?!) ja jopa kiikkustuolissa istuskelin. Kunnes sitten jouduin/pääsin siihen synnytyssängylle yhä kipeämpien ja kipeämpien supistusteni kanssa. Yhtäkkiä huomasin kivun voittaneen minut ja tarvitsin kipuun lievitystä, koska synnytys ei edennyt toivotulla tavalla, vaan kroppani pani vauvan tuloa vastaan selvästikin. Kätilö pakotti minut käytännössä ottamaan ilokaasua ja minulle tilattiin kohdunkaulan puudutus. Siinä vaiheessa kun lääkäri tuli ja laittoi puudutusta, olikin jo myöhäistä, koska aika pian olin jo auki tarpeeksi ponnistamiselle.
Ponnistusvaihe alkoi vähän yllättäin, olin muutaman supistuksen ajan "pidätellyt" vauvaa ja Tuula kurkkasi, että hei Taija, nyt voitkin jo alkaa ponnistelemaan. No, minähän tein töitä käskettyäni, kunnes minua jarruteltiinkin.. No siinä olikin enemmän työtä jarrutella ponnistusta kun ponnistaa.. No Tuula ennätti käsineet saada käteensä ja minä murjautin pojan pihalle yhdellä ponnistuksella. Kaikki meni loistavasti, mitään vahinkoja ei käynyt minulle, eikä vauvalle. Aika nopeasti vauva alkoi huutamaan vastasyntyneen itkua, aiemmissa synnytyksissä olin aina joutunut odottelemaan sitä. Ja sain hetkessä vauvan rinnalleni. Tässä tekstissä kuva pienestä kädestä ja tiukasta otteesta, jonka pieni mies otti happinaamarista. <3 Tämän enempää en synnytyksestä osaa kertoa. Kaikki meni mallikkaasti ja olen onnellinen, tyytyväinen ja haluan edelleenkin synnyttää ainakin vielä sen kerran elämässäni. =)
