Minäkö muka väsynyt..?

Kyllä. Se on nyt kuultu taas ystävättären suustakin, että näytän väsyneeltä ja siltä, etten jaksaisi yhtään mitään enää. Totta, näin on. Mutta kun on pakko niin on pakko. En valita, en ainakaan kovin paljon... Tai...en ainakaan myönnä valittavani.. ;)

Ai mistäkö tietää, että on väsynyt. No ainakin siitä, ettei muista asioita, lähtee kauppaan ja huomaa vasta perillä, ettei ole ottanut lompakkoa mukaansa. Tai ettei saa ajatuksia pysymään kasassa niin kauaa, että voisi lukea ohjekirjasen alusta loppuun, jo ensimmäisen luvun ensimmäisten virkkeiden jälkeen unohtaa, mitä aivan alussa on lukenut. Näin minulle ainakin kävi, kun luin raskausdiabeteksen opasta.

Onhan tässä ollut päiviä, kun nukahdan pystyyn, tietokonetuolilleni. Havahdun siihen kun mies kävelee viereen tai jompi kumpi pojista mekkaloi. Tai kun simahdan sohvalle niin, että pari tuntia menee ihan "ohi" eikä mitään hajua ympärillä tapahtuneesta. Lasten tappeluiden äänet, telkkari, eikä edes Edin tapa, kun hän tulee kaivelemaan silmiäni kun pistän ne kiinni, ole herättäneet minua. Olen siis ollut ilmeisen syvässä unessa.

En tiedä mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta siis minullahan on uniapnea, joka väsyttää minua lisää. Unenlaatuni on huono. Raskaus väsyttää lisää, ja nyt tämä raskausdiabetes, joka minulla todettiin kuulema väsyttää ja aiheuttaa jos jonkinmoisia oireita. En sitten tiedä, johtuuko tämä minun kahden kuukauden mittainen "flunssa", joka nostaa leukkareita (siis pysyvät koholla) kokoajan, siitä, että olen väsynyt vai väsyttääkö tämä lisää. Kuulostaako hurjalle? No, se on sitä. Ehkä tämä tästä vielä joskus.. (vaikka useimmiten nykyään tuntuu sille, että ei tämä tästä mene..).

Joskus menen suihkuun. Nautin siitä hetkestä, kun kukaan ei vaadi minulta mitään huomiota. Valutan vettä pitkin isoa mahaani ja rentoudun. Se on se hetki, kun minä nollaan itseäni. Ihmisten ilmoille minä en ole jaksanut pariin kuukauteen lähteä, elikäs viikottaiset kahvittelut kavereiden kanssa ja shoppailureissut on unohdettu jo. En edes kaipaa mihinkään, koska en edes jaksa ajatella lähteväni Prismaa pidemmälle kotoa.

Mitäkö minä toivoisin? Toivoisin, että lapsen yöhuutamisen syy saataisiin selville, että osattaisiin hoitaa häntä oikealla tapaa. Kuitenkaan en usko, että tämä on muutaman viikon tai muutaman kuukauden juttu. Olisi hienoa, jos asia selviäisi puolenvuoden tai vaikkapa vuoden sisällä ja saataisiin pojan asiat kuntoon. En halua asettaa odotuksia sen lähemmäs, etten taas pettyisi. Ja jos vielä jotain saan toivoa, niin toivon niiltä viimeisiltä lähelle jääneiltä ihmisiltä/ystäviltä, jotka elämään vielä kuuluvat, etteivät hekin katoaisi aivan kokonaan. Minä tarvitsen joka ikisen kontaktin kotoa ulkomaailmaan. Joka ikisen ihmisen tapaaminen ja kanssa käyty keskustelu on aina plussaa ja mielen virkistystä.. Ehkä vaikea ymmärtää, jos ei ole ollut koskaan näin jumissa ja väsynyt. Mutta, toivottavasti ymmärrätte.

Olen lueskellut muutamia muita vastaavanlaisia blogeja ja sain sieltä innostuksen kirjoittaa omaa. Ajatella; KYLLÄ MINULLA ON VIELÄ TÄHÄN VOIMIA. Eli; Ei olla ihan loppu. Pahempaakin voisi tapahtua ja vaikeampaakin elämässä voisi olla. Muistan kyllä sen. Kokemuksesta. En ala muuttua pessimistiksi, en en en en. Vastustan sitä. Minun perusluonteeni on edelleen iloinen ja positiivinen. Onhan minulla maailman ihanimmat lapset ja mies.

Ehkä tämä oli tässä. Menee muuten jaaritteluksi koko ajatuksen juoksu. Palataan asiaan!